Keski-Suomen hyvinvointialueen palveluverkkokeskustelu herättää monissa huolta, aivan aiheesta. Kun puhumme vanhusten hoivayksiköiden mahdollisista sulkemisista, emme puhu vain kiinteistöistä tai kustannusriveistä. Puhumme ihmisten viimeisistä elinvuosista ja -kuukausista.
Ajatellaan vaikka 88-vuotiasta muistisairasta äitiä, joka on asunut pienessä paikallisessa hoivayksikössä jo kaksi vuotta. Hoitajat tuntevat hänen tapansa, lempilaulunsa ja sen, että iltaisin rauhoittaa kädestä pitäminen. Tytär käy päivittäin töiden jälkeen katsomassa. Jos yksikkö suljetaan ja äiti siirretään kymmenien kilometrien päähän, muuttuu moni asia kerralla: tuttu ympäristö, tutut kasvot ja omaisten arjen läsnäolo. Muutos ei ole pelkkä logistinen järjestely, se on iso elämänmuutos hauraalle ihmiselle.
Tutkimustieto antaa aihetta pysähtyä. Irlannissa vuonna 2016 julkaistu vertaisarvioitu tutkimus (Mello & O’Connor, Journal of Gerontological Nursing) osoitti, että pitkäaikaishoidon asukkaiden siirtoihin liittyi lisääntynyttä sairastavuutta, uusien masennuslääkitysten kasvua ensimmäisten kuukausien aikana .
Hauraalle ihmiselle tuttu ympäristö, omaisten läheisyys ja pysyvät hoitajat ovat osa hoitoa.
Aluevaltuusto lisäsi joulukuussa 2025 palveluverkkopäätökseen kirjauksen, jonka mukaan vanhusten hoivan ratkaisut arvioidaan uudelleen jokaisessa kunnassa. Viimeisten elinkuukausien hoiva lähellä on turvattava ja säästöjä haettava ensisijaisesti ostopalveluita vähentämällä.
Jätimme asiasta valtuustoaloitteen 17.2.2025 aluevaltuustossa. Tavoitteemme on varmistaa, että ennen lopullisia päätöksiä tehdään huolellinen arviointi ja kuullaan kuntia, omaisia ja henkilöstöä.
Hoiva on enemmän kuin palvelupiste.
Se on ihmisen viimeinen koti ja samalla meidän yhteinen vastuumme.
Leila Lindell kesk
Sirpa Martins vas
Kari Kiiskinen sdp
Kirjoittajat ovat äänekoskelaisia Keski -Suomen hyvinvointialueen aluevaltuutettuja
Vuonna 2023 voimaan tullut Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus muutti suomalaisen julkisen hallinnon rakenteita enemmän kuin mikään uudistus vuosikymmeniin.
Vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyi kunnilta uusille Hyvinvointialueet -organisaatioille. Hallinnollisesti muutos oli valtava. Kuntalaisen arjessa muutos on kuitenkin jäänyt monin paikoin keskeneräiseksi.
Uudistus oli kuin pikapäätöksenä tehty avioero. Vastuut erotettiin nopeasti, mutta yhteinen tulevaisuuden suunnitelma jäi puolitiehen. Kunnilta vietiin järjestämisvastuu, mutta niille jäi edelleen vastuu kuntalaisten hyvinvoinnista: koulutuksesta, varhaiskasvatuksesta, liikunnasta, kulttuurista, elinvoimasta ja osallisuudesta. Nämä tekijät ratkaisevat pitkällä aikavälillä enemmän terveyttä kuin yksikään vastaanottoaika.
Kuntalaisen näkökulmasta hyvinvointi ei jakaudu hallinnollisiin rajoihin. Lapsen koulupolku, nuoren mielenterveys, työikäisen työllisyys ja ikäihmisen toimintakyky muodostavat kokonaisuuden. Kun vastuut hajautettiin eri organisaatioihin ilman riittävän vahvaa yhteistä johtamismallia, syntyi väistämättä katkos, ei palveluihin, vaan puheyhteyteen.
Siksi tarvitsemme Sote 2.0 -uudistuksen. Se ei tarkoita paluuta vanhaan, vaan seuraavaa kehitysvaihetta. Tarvitsemme rakenteen, jossa kunnat ja hyvinvointialueet toimivat aidosti yhteisvastuullisesti. Tarvitsemme: lakisääteisen, velvoittavan yhteistyömallin, yhteiset hyvinvointistrategiat ja mittarit, kannustimet ennaltaehkäisevään työhön, yhteisen tiedolla johtamisen mallin sekä selkeän sopimusohjauksen kunnan ja hyvinvointialueen välille.
Ilman kuntia hyvinvointialueiden työ jää väistämättä korjaavaksi. Ilman hyvinvointialueita kuntien hyvinvointityö jää vailla riittävää yhteistyörakennetta. Tarvitaan liitto, ei rinnakkaiseloa.
Luonteva pilottialue uudelle mallille voisi olla Keski-Suomi. Maakunta on hallittavan kokoinen, yhteistyöperinne on vahva ja tutkimus- sekä koulutusosaaminen tukee rakenteellista kehittämistä. Pilotissa voitaisiin testata yhteistä budjettimallia, ennaltaehkäisevän työn rahoitusmekanismeja ja jaettua strategista johtamista.
Kunnilla on edelleen vastuu kuntalaisistaan, moraalisesti, yhteisöllisesti ja demokraattisesti. Hyvinvointialueilla on palvelujärjestelmän vastuu. Näiden kahden tason on löydettävä yhteinen kieli ja yhteinen tavoite.
Sote-uudistus oli välttämätön. Mutta sen ensimmäinen versio ei vielä riitä. Nyt tarvitaan rohkeutta tunnustaa, että rakenteellinen erottaminen ei yksin rakenna hyvinvointia.
On aika rakentaa Sote 2.0 – yhdessä kuntien kanssa.
Leila Lindell Pekka Neittaanmäki
Aluevaltuutettu (Keskusta) Aluevaltuutettu (Keskusta)
