Luja, mutta
lempeä

Kirkkoa tarvitaan lähellä ihmistä

Elämme aikaa, jolloin moni asia ympärillämme muuttuu. Taloudesta säästetään, palveluverkkoja harvennetaan ja ihmisiä ohjataan yhä enemmän digitaalisten palvelujen äärelle. Samaan aikaan yksinäisyys, turvattomuus ja huoli huomisesta eivät ole kadonneet mihinkään.

Ehkä juuri siksi pitäisi kysyä: mihin kirkkoa ja seurakuntaa tässä ajassa tarvitaan?

Minulle vastaus on lopulta yksinkertainen. Kirkkoa tarvitaan olemaan lähellä ihmistä.

Kaikkea ei voida mitata euroissa, käyntimäärissä tai tehokkuudessa. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee joskus kuuntelijaa, joskus auttajaa ja joskus vain paikan, johon voi tulla ilman suorituspaineita.

Olen vuosien aikana kirjoittanut paljon yksinäisyydestä, ikäihmisistä, nuorista, lähipalveluista ja ihmisen aidosta kohtaamisesta. Sama perusajatus yhdistää niitä kaikkia: kenenkään ei pitäisi jäädä yksin.

Tässä seurakunnilla on tehtävä, jota mikään sähköinen palvelu ei pysty kokonaan korvaamaan.

Seurakunnan pitäisi olla yhteisö, johon voi tulla nuori ja vanha, yksin asuva ja perheellinen, elämässään vahvoilla oleva ja se, jonka voimat ovat vähissä. Kirkon oven kynnyksen pitää olla matala – myös sille ihmiselle, joka epäilee, kyselee tai ajattelee asioista eri tavalla.

Kirkko ei saa käpertyä itseensä. Sen pitää näkyä kylillä, taajamissa, ihmisten arjessa, hoivakodeissa, nuorten keskellä ja siellä, missä joku tarvitsee apua. Myös seurakuntien tiloja kannattaa avata nykyistä enemmän järjestöjen, vapaaehtoisten ja eri sukupolvien yhteiselle toiminnalle.

Erityisen tärkeänä pidän sukupolvien kohtaamista. Meillä on valtava määrä ikäihmisten elämänkokemusta ja samalla lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat turvallisia aikuisia ympärilleen. Miksi emme rakentaisi tätä yhteyttä nykyistä määrätietoisemmin?

Myös kunnan, hyvinvointialueen, seurakunnan ja järjestöjen yhteistyötä tarvitaan enemmän. Jokaisen ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Kun voimavarat vähenevät, yhdessä tekemisen merkitys kasvaa.

Taloudestakin on pidettävä huolta. Hyvä taloudenhoito ei kuitenkaan ole itse tarkoitus. Sen tarkoitus on turvata seurakunnan perustehtävä myös tuleville sukupolville. Säästää pitää viisaasti niin, ettei samalla säästetä pois ihmisten kohtaamista.

Vuonna 2022 kirjoitin, että kirkon tulee olla avoin ja suvaitseva kaikille. Ajatus ei ole neljässä vuodessa vanhentunut. Päinvastoin.

Tässä ajassa tarvitsemme vähemmän vastakkainasettelua ja enemmän kykyä kuunnella toisiamme. Vähemmän pelkoa ja enemmän toivoa. Vähemmän yksin jäämistä ja enemmän yhteisöllisyyttä.

Kirkon tulevaisuus ei lopulta ratkaista hallinnon papereissa tai organisaatiokaavioissa. Se ratkaistaan siinä hetkessä, kun ihminen kohtaa toisen ihmisen ja tuntee: minäkin kuulun tähän joukkoon.

Sellaista kirkkoa tarvitaan tänään ja ehkä enemmän kuin pitkään aikaan.

Onko Suomi valmistautunut väärään tulevaisuuteen?

Suomen talouden odotetaan vähitellen kääntyvän kasvuun. Teollisuuden tilauskirjojen kerrotaan täyttyvän ja bruttokansantuotteen ennustetaan jälleen nousevan. Se on myönteinen uutinen. Mutta riittääkö se?

Entä jos talous kasvaa, mutta työttömyys pysyy korkeana? Entä jos uudet työpaikat syntyvät aloille, joilla tarvitaan osaamista, jota meillä ei vielä ole? Tai jos tekoäly, automaatio ja teknologian kehitys lisäävät tuotantoa ilman, että työpaikkoja syntyy samassa suhteessa?

Samaan aikaan julkinen talous on tiukilla. Kunnat ja hyvinvointialueet etsivät säästöjä eivätkä ole palkkaamassa merkittävästi lisää henkilöstöä. Väestö ikääntyy, työikäisten määrä vähenee ja osa eläköityvien työpaikoista jää kokonaan täyttämättä.

Jos työttömyys jää pysyvästi korkealle, seuraukset näkyvät laajasti. Asuntokauppa ei vilkastu, kulutus pysyy varovaisena ja monen paikkakunnan elinvoima heikkenee. Hyvinvointi ei synny pelkästään kasvavista talousluvuista, vaan siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tehdä työtä, yrittää ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Siksi tarvitaan rohkeaa keskustelua myös siitä, ovatko vanhat talousmallit riittäviä. Kansantaloustiede rakentuu pitkälti menneiden kehityskulkujen varaan. Mutta entä jos tulevaisuus on erilainen? Tarvitaanko uusia näkemyksiä siitä, miten työtä syntyy, miten osaamista uudistetaan ja miten hyvinvointia mitataan?

Haastan kevään 2027 eduskuntavaalien ehdokkaat vastaamaan näihin kysymyksiin. Millaisen Suomen työelämän he näkevät 2030-luvulla? Miten syntyy uusia työpaikkoja myös kasvukeskusten ulkopuolelle? Miten yrittäjyyttä vahvistetaan ja osaamista uudistetaan?

Erityisesti haastan keskustan ehdokkaat kertomaan, millä konkreettisilla ratkaisuilla puolueen perinteiset vahvuudet – työn arvostus, yrittäjyys, koulutus, alueiden elinvoima ja koko Suomen tasapainoinen kehittäminen – muutetaan käytännön teoiksi. Mitä tekisimme nyt toisin kuin ennen?

Toivon, että tämä elokuinen pohdintani osoittautuu liian synkäksi. Vielä enemmän toivon, että uskallamme keskustella tulevaisuudesta jo ennen kuin se yllättää meidät.