Sote ei ole valmis – Suomi tarvitsee Sote 2.0:n
Keskustan entinen puheenjohtaja ja europarlamentaarikko Katri Kulmuni totesi hiljattain Iltalehdessä, että keskustassa on syytä katsoa peiliin ja pohtia, onko vaalitappioiden syitä analysoitu riittävästi. Hänen huomionsa osuu olennaiseen kysymykseen: miksi keskustan kädenjälki ei näy riittävästi siinä keskustelussa, jota Suomessa nyt käydään hyvinvointivaltion tulevaisuudesta?
Yksi sitkeä mielikuva on, että ”keskusta teki soten”. Siksi monet sosiaali- ja terveydenhuollon ongelmat kasautuvat julkisessa keskustelussa keskustan harteille. Todellisuudessa sote-uudistus oli välttämätön. Väestön ikääntyminen, kasvavat kustannukset ja palvelujen eriytyminen pakottivat tekemään rakenteellisen muutoksen.
Mutta yhtä totta on, että uudistus ei ole vielä valmis.
Kun vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyi hyvinvointialueille, syntyi samalla uusi riski: kuntien ja hyvinvointialueiden välinen kuilu. Hyvinvointi ei synny vastaanotolla eikä sairaalassa. Se rakentuu arjessa kouluissa, työssä, liikunnassa ja yhteisöissä. Näistä tekijöistä vastaavat edelleen kunnat.
Jos kunnat jäävät sivuun hyvinvoinnin kokonaisuudesta, joudumme paikkaamaan ongelmia yhä enemmän korjaavilla sote-palveluilla. Se ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti kestävää.
Samalla Suomeen on syntynyt toinen huolestuttava kehityssuunta. Petteri Orpon hallituksen politiikassa näkyy vahva keskittämisen linja. Palveluja kootaan yhä suurempiin yksiköihin, ja päätöksenteko etääntyy ihmisten arjesta. Tämä on vastoin sitä ajatusta, jonka varaan suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu: palvelujen tulee olla ihmistä lähellä.
Juuri tässä keskustalla on oltava selkeä ääni.
Keskustan politiikan ytimessä ovat aina olleet lähipalvelut, lähidemokratia ja koko maan tasapainoinen kehitys. Näitä periaatteita tarvitaan nyt enemmän kuin pitkään aikaan.
Siksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus tarvitsee seuraavan vaiheen: Sote 2.0:n. Se tarkoittaa ennen kaikkea vahvempaa yhteistyötä kuntien ja hyvinvointialueiden välillä, yhteistä tilannekuvaa ihmisten hyvinvoinnista sekä määrätietoista panostusta ennaltaehkäisyyn.
Jos keskustaan liitetään mielikuva soten tekijänä, siihen kannattaa vastata rohkeasti: uudistus oli välttämätön, mutta sen seuraava vaihe on vielä tekemättä.
Suomen vahvuus on ollut kyky rakentaa ratkaisuja lähellä ihmistä. Kuten presidentti Urho Kekkonen aikanaan muistutti: ”Suomea ei rakenneta keskuksista käsin, vaan koko maan voimin.”
Sama pätee hyvinvointiyhteiskuntaan. Jos haluamme sen kestävän myös tulevaisuudessa, kunnat on tuotava takaisin hyvinvoinnin ytimeen.
