Äänekoskella eletään vaativaa aikaa. Taloutta on tasapainotettava, organisaatiota uudistetaan ja johtamisessa on tapahtuu muutoksia. Nyt mitataan kykymme johtaa muutosta.
Talouden ongelmat voidaan laskea euroina. Johtamisen ongelmia on vaikeampi mitata. Ne näkyvät silloin, kun valmistelu, poliittinen päätöksenteko ja toimeenpano eivät enää kulje samaan suuntaan. Epävarmuus kasvaa, luottamus horjuu ja tekemisen suunta hämärtyy.
Tässä tullaan myös populismiin.
Populismia ei ole vain helppojen lupausten antaminen. Sitä voi olla myös ajatus, että kaiken pitäisi säilyä ennallaan samalla, kun menojen pitäisi pienentyä ja palvelujen parantua. Tai se, että yhteisesti sovitusta suunnasta peräännytään, kun vastustus käy riittävän äänekkääksi.
Kritiikki kuuluu demokratiaan. Mutta äänekkäin mielipide ei aina ole enemmistön tahto eikä paras tieto. Jos johtamista alkaa varjona ohjata pelko kärkkäimmistä arvostelijoista ja mielensä pahoittajista, kuka silloin oikeastaan johtaa?
Äänekosken valtuusto hyväksyi 8.6. yhteisen toivomusponnen ohjaamaan jatkovalmistelua. Yhteisesti ilmaistun tahdon pitää näkyä myös valmistelussa ja tulevissa talousarvioratkaisuissa. Tämä korostuu kasvun ja opetuksen sektorilla, jossa ratkaisut vaikuttavat lasten, nuorten ja perheiden arkeen vuosiksi eteenpäin.
Samalla pitäisi uskaltaa katsoa onnistumisia. Hyödynnämmekö sitä, mikä toimii, ja monistammeko hyvää, vai saavatko onnistujat satikutia? Kateus ei saa olla organisaation johtamisjärjestelmä.
Johtamisen kriisi ei synny erimielisyydestä. Erilaiset näkemykset kuuluvat päätöksentekoon. Ongelma syntyy, jos yhteistä suuntaa ei pystytä muodostamaan tai yhdessä päätettyä viemään käytäntöön.
Strategioita, selvityksiä ja suunnitelmia osaamme tehdä. Nyt ratkaisee toimeenpano.
Johdammeko Äänekoskella tiedolla, taidolla ja yhdessä sovitulla suunnalla, vai annammeko populismin, vastakkainasettelun ja äänekkäimpien mielipiteiden ja tai vaientamisen näyttää suunnan?
Ja lopulta: onko toimeenpanokyky julkisen sektorin ja myös Äänekosken heikoin lenkki
Elämme aikaa, jolloin moni asia ympärillämme muuttuu. Taloudesta säästetään, palveluverkkoja harvennetaan ja ihmisiä ohjataan yhä enemmän digitaalisten palvelujen äärelle. Samaan aikaan yksinäisyys, turvattomuus ja huoli huomisesta eivät ole kadonneet mihinkään.
Ehkä juuri siksi pitäisi kysyä: mihin kirkkoa ja seurakuntaa tässä ajassa tarvitaan?
Minulle vastaus on lopulta yksinkertainen. Kirkkoa tarvitaan olemaan lähellä ihmistä.
Kaikkea ei voida mitata euroissa, käyntimäärissä tai tehokkuudessa. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee joskus kuuntelijaa, joskus auttajaa ja joskus vain paikan, johon voi tulla ilman suorituspaineita.
Olen vuosien aikana kirjoittanut paljon yksinäisyydestä, ikäihmisistä, nuorista, lähipalveluista ja ihmisen aidosta kohtaamisesta. Sama perusajatus yhdistää niitä kaikkia: kenenkään ei pitäisi jäädä yksin.
Tässä seurakunnilla on tehtävä, jota mikään sähköinen palvelu ei pysty kokonaan korvaamaan.
Seurakunnan pitäisi olla yhteisö, johon voi tulla nuori ja vanha, yksin asuva ja perheellinen, elämässään vahvoilla oleva ja se, jonka voimat ovat vähissä. Kirkon oven kynnyksen pitää olla matala – myös sille ihmiselle, joka epäilee, kyselee tai ajattelee asioista eri tavalla.
Kirkko ei saa käpertyä itseensä. Sen pitää näkyä kylillä, taajamissa, ihmisten arjessa, hoivakodeissa, nuorten keskellä ja siellä, missä joku tarvitsee apua. Myös seurakuntien tiloja kannattaa avata nykyistä enemmän järjestöjen, vapaaehtoisten ja eri sukupolvien yhteiselle toiminnalle.
Erityisen tärkeänä pidän sukupolvien kohtaamista. Meillä on valtava määrä ikäihmisten elämänkokemusta ja samalla lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat turvallisia aikuisia ympärilleen. Miksi emme rakentaisi tätä yhteyttä nykyistä määrätietoisemmin?
Myös kunnan, hyvinvointialueen, seurakunnan ja järjestöjen yhteistyötä tarvitaan enemmän. Jokaisen ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Kun voimavarat vähenevät, yhdessä tekemisen merkitys kasvaa.
Taloudestakin on pidettävä huolta. Hyvä taloudenhoito ei kuitenkaan ole itse tarkoitus. Sen tarkoitus on turvata seurakunnan perustehtävä myös tuleville sukupolville. Säästää pitää viisaasti niin, ettei samalla säästetä pois ihmisten kohtaamista.
Vuonna 2022 kirjoitin, että kirkon tulee olla avoin ja suvaitseva kaikille. Ajatus ei ole neljässä vuodessa vanhentunut. Päinvastoin.
Tässä ajassa tarvitsemme vähemmän vastakkainasettelua ja enemmän kykyä kuunnella toisiamme. Vähemmän pelkoa ja enemmän toivoa. Vähemmän yksin jäämistä ja enemmän yhteisöllisyyttä.
Kirkon tulevaisuus ei lopulta ratkaista hallinnon papereissa tai organisaatiokaavioissa. Se ratkaistaan siinä hetkessä, kun ihminen kohtaa toisen ihmisen ja tuntee: minäkin kuulun tähän joukkoon.
Sellaista kirkkoa tarvitaan tänään ja ehkä enemmän kuin pitkään aikaan.
