Luja, mutta
lempeä

Valtuustoryhmän 22.9.25 puheenvuoro osavuosikatsaus 1-6/2025

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Äänekoskella on monta asiaa, joista voimme hyvällä omallatunnolla olla ylpeitä.
Investointihankkeet etenevät, työyhteisöissä on otettu käyttöön uusia työhyvinvointia tukevia toimintamalleja,
ja palautekanava toimii asiallisesti. Erityisen ilahduttavaa on nähdä, että opetuksessa toisen asteen jatko-opintoihin sijoittuminen on peräti 100 prosenttia.
Myös nuorten starttipajan käynnistyminen kertoo siitä, että emme ole unohtaneet yhteiskuntamme tärkeintä pääomaa – ihmistä.

Nämä ovat esimerkkejä siitä, että Äänekoski ei jää odottamaan, vaan toimii. Meillä on tahtoa rakentaa yhteisöä, jossa jokaisella on mahdollisuus hyvään elämään – ja juuri tällaisia tekoja Suomi ja suomalaiset nyt kaipaavat.

Samalla on oltava rehellisiä itsellemme.

Työttömyyden kasvu 16,8 prosenttiin on hätämerkki. Erityisesti pitkäaikaistyöttömyyden lisääntyminen ja avoimien työpaikkojen niukkuus kertovat, että työtä elinvoiman eteen on vielä paljon tehtävänä. Tämä ei ole pelkkä tilastollinen huomio — tämä on inhimillinen huoli, joka heijastuu lasten ja perheiden arkeen ja kaupungin taloudelliseen liikkumavaraan.

Toinen iso huoli on väestökehitys. Väkilukumme väheni puolen vuoden aikana 124 hengellä.

Sekä luonnollinen väestönmuutos että muuttoliike ovat negatiivisia. Samalla verotulojen arvioidaan jäävän lähes 2 miljoonaa budjetoitua pienemmäksi.
Näillä luvuilla ei voida jatkaa entiseen malliin. Talouden tasapainottaminen vaatii kokonaisvaltaisen ohjelman, jossa yhdistyvät elinvoiman vahvistaminen, ihmisten hyvinvointi ja vastuullinen taloudenpito. Säästäminen ei yksin riitä — tarvitaan myös toivoa ja tekoja.

Kulttuuri- ja liikuntapalveluissa näkyy kaksi viestiä: Meillä on halua liikkua ja osallistua, kuten seniorikortin kasvanut käyttö osoittaa.
Mutta esimerkiksi kirjaston kävijämäärien lasku kertoo myös siitä, että kaikkia ei tavoiteta nykykeinoin. Tässäkin meidän on uskallettava uudistua –
ei palvelujen alasajon, vaan niiden uudelleen ajattelun kautta.

Henkilöstön osalta viesti on kaksijakoinen: Sairauspoissaolot pysyvät kohtuullisina, mutta kuormitus kasvaa.
Työllisyysalueen käynnistyminen ja jatkuvat uudistukset kuormittavat arkea.
Jos emme pidä huolta työntekijöistämme, edessä voi olla kierre, jossa poissaolot ja rekrytointihaasteet kasaantuvat.

Arvoisa valtuusto,

Osavuosikatsaus antaa meille kaksi vahvaa viestiä.

Ensinnäkin: meillä on paljon sellaista, jota kannattaa vaalia ja vahvistaa – toimivia käytäntöjä, osaamista, rohkeutta uudistaa.
Toisaalta: meillä on myös kipupisteitä, jotka kaipaavat suoraa katsetta ja selkeitä ratkaisuja.

Meidän on vastattava tähän kaksoishaasteeseen tavalla, joka on meidän keskustalaisten hengen mukainen: ihmislähtöisesti, oikeudenmukaisesti ja vastuullisesti.

Vuoden 2026 talousarviossa ei riitä, että etsimme yksittäisiä säästökohteita. Tarvitsemme yhteisen suunnan – sellaisen, jossa pidämme talouden hallinnassa,
mutta samalla investoimme ihmisten hyvinvointiin, työllisyyteen ja koko kaupungin elinvoimaan.

On tärkeää, että koko Suomi menestyy – ja sen pitää näkyä myös Äänekoskella.

Nyt on oikea hetki katsoa tulevaan rohkeasti, tehdä viisaasti ja säilyttää sydän mukana päätöksenteossa.

Kuten presidentti Kekkonen aikoinaan sanoi:
”Aina on olemassa mahdollisuuksia, kunhan on tahtoa ja uskoa.”

Meillä tulee olla siis molempia!

Isovanhemmuus on elämän peruskallio – miksi sen arvoa ei tunnisteta?

Kun puhumme pärjäämisestä elämässä, keskitymme usein koulutukseen, työhön ja talouteen. Harvemmin pysähdymme kysymään, mikä merkitys sukupolvien välisillä suhteilla on ihmisen hyvinvoinnille. Isovanhemmuus on yksi niistä voimavaroista, joita emme saisi vähätellä – ei lapsiperheiden, ei lasten eikä isovanhempien näkökulmasta.

Tutkimukset osoittavat, että isovanhemmat tuovat lapsille jatkuvuuden ja turvan tunnetta. Heidän läsnäolonsa voi auttaa lasta selviämään vaikeistakin elämänvaiheista. Isovanhemmat välittävät arvoja, tarinoita ja kokemuksia, joita ei mistään muualta voi saada. He ovat siltana menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Erityisesti mummon tai papan rooli on monelle lapselle korvaamaton. He kuuntelevat kiireettä, antavat sylin silloin kun sitä tarvitaan ja sanovat oikeat sanat, kun maailma tuntuu liian suurelta. Monelle lapselle mummola on kuin toinen koti – paikka, jossa ei ole suorituspaineita, vaan hyväksyntää, huolenpitoa ja turvallisuutta.

Mutta yhtä tärkeää on muistaa, mitä lapset merkitsevät mummoille ja papoille. Moni ikääntynyt kuvaa lastenlasten tuovan iloa, tarkoitusta ja syyn nousta aamulla vuoteesta. Lapsenlapsen hymy voi olla paras lääke yksinäisyyteen, ja yhdessä koetut hetket tuovat sisältöä vanhuuteen enemmän kuin mikään harrastus tai palvelu.

Olen itse saanut kuulla, kuinka eräs isoäiti kertoi lapsenlapsensa pelastaneen hänet synkkyydeltä. “Kun puoliso oli kuollut ja arki tuntui tyhjältä, en jaksanut innostua mistään. Mutta kun pieni poika juoksi syliini ja sanoi ’mummo, mennään metsään’, huomasin, että elämällä on yhä tarkoitus. Metsäretkistä tuli heidän yhteinen juttu – ja samalla mummolle uuden elämän alku.” Tämä on vain yksi tarina, mutta niitä on tuhansia.

Karjalaisilla, josta itsekin olen lähtöisin, sukupolvien ketju oli vahva: vanhemmat, lapset ja isovanhemmat huolehtivat toisistaan arjen keskellä. Se loi turvaa, vahvisti yhteisöllisyyttä ja opetti, että elämässä ei tarvitse pärjätä yksin. Tämä perintö on yhä arvokas – ja sen vaaliminen entistä tärkeämpää, kun perheet hajautuvat ja kiire syö yhteistä aikaa.

On kuitenkin muistettava, että aina biologisia isovanhempia ei ole läsnä – he voivat asua kaukana, olla poissa elämästä tai edesmenneitä. Silloin suuri merkitys voi olla varamummolla tai varapapalla: naapurilla, ystävällä tai järjestön kautta löytyneellä turvallisella aikuisella, joka tarjoaa lapselle mummon syliä ja vaarin turvaa. Näin yhteisö voi täydentää sitä, mitä perheeltä puuttuu, ja samalla ikäihmiset saavat uusia merkityksellisiä suhteita.

Valitettavan usein arjessa tämä voimavara jää kuitenkin hyödyntämättä. Puhumme yksinäisistä vanhuksista ja uupuneista lapsiperheistä, vaikka juuri isovanhemmuuden – tai sen korvikkeen – vahvistaminen voisi olla vastaus molempiin ongelmiin. Tarvitsemme yhteiskunnassa enemmän sukupolvia yhdistäviä ratkaisuja: kohtaamispaikkoja, yhteisiä kerhoja ja palveluja, jotka tukevat mummojen, vaarien, varaisovanhempien ja lastenlasten yhteistä arkea.

Isovanhemmuus ei ole vain perheiden yksityisasia, vaan myös koko yhteiskunnan voimavara. Kun tuemme näitä suhteita, vahvistamme ihmisten hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja pärjäämistä – sukupolvesta toiseen.

On aika tunnustaa: mummon syli, vaarin turva ja varaisovanhemmuus ovat elämän peruskallio, jota ilman moni meistä horjuisi.