Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto ehdotti hiljattain, että aikuiset lapset voisivat ottaa enemmän vastuuta ikääntyvien vanhempiensa hoidosta – myös taloudellisesti. Hän viittasi jopa oikeustieteen professori Urpo Kankaan ehdotukseen vuodelta 2014, jossa aikuiset lapset voitaisiin velvoittaa maksamaan vanhempiensa laitoshoidon, jos eläke ei riitä.
Avaus on sanalla sanoen raju. Onko seuraavaksi vuorossa lasku vanhempien hautapaikasta? Tai kuukausimaksu muistisairaan hoivasta, suoraan omaisten e-laskuun?
Kyllä – meidän tulee pitää huolta läheisistämme. Mutta ei sen takia, että valtio vetäytyy vastuustaan ja kuittaa miljardiluokan sote-leikkauksia siirtämällä hoivan yksityistalouksiin. Kaikilla ei ole resursseja, aikaa tai voimia hoitaa iäkästä vanhempaansa kotona. Eikä pidäkään.
Samalla kun väestö vanhenee ja yli 85-vuotiaiden määrä tuplaantuu, hallitus leikkaa vanhuspalveluista. Murron ehdotus tulee tilanteessa, jossa yhä useampi vanhus jää jo nyt ilman tarvitsemiaan palveluja – ja omaiset uupuvat.
Puhutaan myös työelämästä. Lapsiperheillä on perhevapaat, mutta työikäisten hoivavastuu omista vanhemmistaan on näkymätöntä. Vuorotteluvapaa on lakkautettu, joustot puuttuvat ja omaishoitajien asema horjuu. Perheystävällinen työkulttuuri ei voi tarkoittaa vain alle kouluikäisten vanhempien tukemista – myös vanhuksia hoitavat tarvitsevat joustoja.
Onko hyvinvointivaltio enää hyvinvointia, jos palvelulupaus vanhuksille pettää ja hoivasta tulee etuoikeus? Me emme voi hyväksyä mallia, jossa hoivavelka jätetään perinnöksi.
Hoivasta huolehtiminen on yhteinen asia. Perheet voivat kantaa vastuuta – kunhan valtio ja hyvinvointialueet kantavat omansa. Rahoituksen, palveluiden ja työelämän joustojen on kohdattava todellisuus ennen kuin läheishoiva muuttuu pakoksi.
Jos hoiva ulkoistetaan sukupolvilaskuna, maksetaan siitä kalliisti – rahassa, terveydessä ja inhimillisyydessä.
Leila Lindell
Keskustan kaupungin valtuuston jäsen ja aluevaltuutettu, Äänekoski
Keskustanaisten Keski-Suomen piirin varapuheenjohtaja
Avoimuus ei ole uhka – vaan edellytys oppivalle organisaatiolle
Työyhteisön dynamiikka paljastuu yllättävän nopeasti. Ulkopuolinen huomaa hetkessä, miten ihmiset toimivat yhdessä: kuunnellaanko, uskalletaanko kysyä, tuodaanko rohkeasti esiin ajatuksia vai piilotellaanko kulisseissa. Toimiiko työyhteisö aidosti yhdessä – vai vain näyttääkö se siltä?
Äänekosken kaupungissa me puhumme paljon yhdessä tekemisestä, avoimuudesta ja osallistavasta kulttuurista. Haluamme rakentaa kaupunkia, jossa jokainen työntekijä kokee olevansa merkityksellinen, kuultu ja turvallisessa asemassa tuoda esiin näkemyksiään. Mutta rehellisyyden nimissä: siinä on meillä vielä tekemistä.
Tämä teksti on kirjoitettu poliittisen päättäjän näkökulmasta – siitä roolista, josta seuraamme, arvioimme ja kannamme vastuuta kaupunkiorganisaation suunnasta, toimintakulttuurista ja ilmapiiristä.
Liiallinen tyytyväisyys voi sokeuttaa
Työyhteisö, jossa kaikki on “kovin hyvin” – ja jossa ollaan siitä jopa hieman ylpeitä – voi ulospäin näyttää toimivalta, mutta todellisuudessa oireilla hiljaa. Kun kriittinen ajattelu puuttuu ja erilaiset näkökulmat jäävät syrjään, alkaa kehitys pysähtyä. Pahimmillaan syntyy me vastaan muut -asetelma, jossa oma tiimi nähdään korvaamattomana ja muu organisaatio uhkana tai esteenä.
Tällaisessa ilmapiirissä uuden työntekijän voi olla vaikea löytää paikkaansa. Eri mieltä oleminen voi tuntua riskiltä. Puhumattomuus, hiljainen painostus tai yksimielisyyden pakko voivat viedä pohjan pois aidolta vuorovaikutukselta ja uudistumiselta. Luovuus, kehitys ja asiakaslähtöisyys kärsivät.
Kestävä kulttuuri syntyy rehellisyydestä
Kaupunkiorganisaationa meidän tehtävämme ei ole vain toteuttaa strategiaa ja palvella asukkaita – vaan myös tarkastella omaa toimintaamme kriittisesti. Se vaatii avoimuutta, mutta myös rohkeutta katsoa tosiasioita silmiin.
Tosiasiat on tunnistettava ja tunnustettava – vain silloin korjausliike on mahdollinen.
Miltä kuulostaisi organisaatioviesti, joka sanoo:
“Tiedämme, että meillä on kehitettävää. Työyhteisömme vahvuus on siinä, että uskallamme puhua myös vaikeista asioista. Siksi olemme aidosti matkalla kohti parempaa.”
Sellainen viestintä ei heikennä organisaation uskottavuutta – vaan vahvistaa sitä.
Onko kaupungin johtaminen ajan tasalla?
Kysymys ei ole vain yksittäisten työyhteisöjen toimivuudesta. Nyt keskustellaan yhä näkyvämmin koko kaupungin johtamisen tilasta. Sekä Yleisradion että Keskisuomalaisen uutisoinnissa on nostettu esiin vakavaa huolta kaupungin ylimmän johdon ja luottamushenkilöiden välisestä yhteistyöstä, ilmapiiristä sekä luottamuksen puutteesta.
Näissä tilanteissa päättäjien on katsottava vastuullisesti eteenpäin. Pitkittynyt epäluottamustilanne ei ole kenenkään etu – ei kaupungin työntekijöiden, ei päättäjien eikä asukkaiden. On aiheellista kysyä: Onko kaupungin johtaminen ajantasalla? Vai onko aika harkita muutosta, jotta luottamus, avoimuus ja yhteinen suunta voidaan palauttaa?
Avoimuus rakentaa luottamusta
Viestintä ei ole vain onnistumisten kertomista, vaan myös tilan antamista keskeneräisyydelle, virheille ja oppimiselle. Viestintä on vuorovaikutusta, jossa jokaisella on oikeus tulla kuulluksi – myös niillä, joiden ääni on aiemmin jäänyt sivuun.
Päättäjinä meidän tehtävämme ei ole vain seurata toiminnan tuloksia, vaan arvioida sitä ilmapiiriä, jossa ne syntyvät. Terve työyhteisö ei torju palautetta, vaan käyttää sitä kasvun ja kehityksen välineenä.
Äänekoskella on osaamista ja tahtoa – mutta jos johtaminen ei enää palvele tätä yhteistä hyvää, on uskallettava tehdä vaikeita ratkaisuja. Avoimuus ei ole uhka. Se on edellytys sille, että voimme rakentaa parempaa huomista.
