Muistan hyvin, kuinkanuoruudessani keittiön pöydän ääressä käytiin pitkiä keskusteluja. Pöydässä oli usein naapureita, sukulaisia tai kylän väkeä. Kaikki eivät olleet samaa mieltä asioista – joskus väiteltiin tulisesti, mutta aina kahvipannu porisi ja lopuksi vaihdettiin kuulumiset. Yhteiselon taito syntyi siitä, että ymmärrettiin: toisen kunnioittaminen on tärkeämpää kuin oman mielipiteen pakottaminen.
Tätä muistoa vasten on vaikea seurata nykypäivän poliittista keskustelua, jossa ääni on koventunut ja sanat muuttuneet raskaammiksi. Perussuomalaisten retoriikka, etenkin Teemu Keskisarjan myötä, on tuonut politiikkaan messiaanista kiihkeyttä, joka sulkee ovia yhteistyöltä. Kun puheessa vilisevät sanat kuten ”väestönvaihto”, ei enää keskustella todellisuudesta, vaan hämärretään sitä.
Sanat eivät ole vain sanoja – ne luovat todellisuutta. Kun yhteistä kieltä ei ole, on vaikea löytää yhteisiä ratkaisuja.
Silti maahanmuutosta täytyy voida puhua rehellisesti. Haasteet pitää tunnistaa, mutta ilman halventavaa tai loukkaavaa sävyä. Suoruus ei tarkoita rumaa puhetta. Hyvä käytös ei katoa, vaikka olisimme eri mieltä.
Tosiasia on, että Suomi ikääntyy, ja ilman työperäistä maahanmuuttoa hyvinvointivaltiomme ei pysy pystyssä. Meillä on oikeus odottaa, että Suomeen muuttavat sitoutuvat suomalaisiin pelisääntöihin – ”maassa maan tavalla”. Mutta yhtä lailla meillä on vastuu luoda ilmapiiri, jossa jokainen voi tuntea olevansa osa yhteistä tarinaamme.
Suomalaisuuden vahvuus on aina ollut kyvyssä elää rinnakkain erilaisten kanssa. Sen näkee talkoissa, joissa naapuria autetaan, vaikka taustat olisivat erilaiset. Sen näkee työpaikan kahvipöydässä, jossa eri puolueita äänestävät jakavat samat keksit ja naurut. Se on arjen suvaitsevaisuutta – ei hieno sana, vaan konkreettinen taito tulla toimeen.
Siksi uskon, että toivo on pelkoa vahvempi. Meidän tehtävämme on pitää kiinni luottamuksesta toisiimme ja rakentaa Suomea, joka kokoaa eikä hajota. Keskusta on aina etsinyt ratkaisuja, jotka pitävät koko maan mukana ja antavat ihmisille mahdollisuuden elää arvokasta elämää. Tätä perintöä meidän pitää vaalia.
Suomalaisuus parhaimmillaan on rohkeutta katsoa tulevaisuuteen avarakatseisesti – pitäen kiinni siitä, mikä tekee tästä maasta turvallisen ja oikeudenmukaisen kodin meille kaikille.
Kunnan johtaminen on paljon muutakin kuin talouslukuja ja budjettipäätöksiä. Se on ennen kaikkea ihmisten välistä yhteistyötä, jossa luottamushenkilöt ja viranhaltijat kantavat vastuuta yhdessä kuntalaisten parhaaksi.
Näin kertoo tuore väitöstutkimus Turun yliopistossa, jossa Jenni Sipilä tarkasteli viranhaltijoiden näkökulmaa kuntien päätteentekoon osallistumisessa. Tulokset ovat selkeitä: roolirajat hämärtyvät, arvostus jää vähäiseksi ja vuoropuhelun laatu kärsii, mikä heikentää sekä työhyvinvointia että päätösten laatua. Sipilän tutkimus nostaa keskeisiksi kehityskohteiksi strategian selkeyden, luottamushenkilöiden perehdytyksen, tunnekulttuurin vahvistamisen ja viranhaltijoiden työrauhan turvaamisen.
Äänekoskella olemme myös nähneet, miten autoritäärinen johtaminen voi johtaa kriiseihin ja murentaa yhteistyötä. Konkreettisena esimerkkinä toimii viimeaikaiset uutisoinnit Äänekosken kaupunginjohtajan tilanteesta. Tämä muistuttaa meitä päättäjiä siitä, kuinka tärkeää on säilyttää avoimuus, kunnioitus ja dialogi johtamisessa kaikilla sektoreilla.
Tällaisessa tilanteessa Erätauko‑dialogimenetelmä voisi yhtenä vaihtoehtona tarjota arvokkaan työkalun. Erätauko on rakentavan yhteiskunnallisen keskustelun formaatti, jossa erilaisista taustoista tulevat ihmiset keskustelevat tasavertaisesti ja luottamusta vahvistaen. Menetelmä mahdollistaa syvällisen ymmärryksen syntymisen ja uutta ajattelua, ilman että keskusteluun liitetään päätöksentekoa tai konsensuksen hakemista.
Jenni Sipilän tutkimuksen suositukset ja Erätauko-menetelmä nivoutuvat yhteen hyvin: kun selkiytämme rooleja, vahvistamme strategista valmistelua ja luomme tilaa aitoon vuoropuheluun, luomme kestävämpiä johtamiskäytäntöjä ja vahvempaa yhteishenkeä.
On tärkeää muistaa myös luottamushenkilöiden oma jaksaminen. Politiikka on useimmille vapaaehtoistyötä, jossa vastuu on suuri ja paineet kovia. Uusien osallistavien menetelmien, kuten Erätaukokeskustelujen, käyttöönotto voisi tarjota välineitä avoimempaan ja rakentavampaan vuoropuheluun. Kun pysähdymme kuuntelemaan ja kohtaamaan toisiamme, syntyy tilaa ymmärrykselle ja yhteistyölle.
Tällaisessa ilmapiirissä myös päätöksenteko on laadukkaampaa, viranhaltijoiden ja päättäjien jaksaminen parempaa ja kuntalaisten etu toteutuu entistä vahvemmin.
Äänekosken tulevaisuus rakentuu sen varaan, että pystymme toimimaan yhdessä, kuuntelemaan toisiamme ja kunnioittamaan roolejamme. Kun vahvistamme luottamusta ja arvostusta sekä vältämme autoritäärisen johtamisen karikot, voimme turvata niin viranhaltijoiden kuin päättäjienkin työhyvinvoinnin. Lopulta suurin hyötyjä on kuntalainen, joka odottaa päätöksenteolta vastuullisuutta, avoimuutta ja inhimillisyyttä.
