Luja, mutta
lempeä

Pihtiputaan ääni on kuultava

Olin tänään 14.4.2026  Järviradion haastattelussa keskustelemassa Pihtiputaan tilanteesta yhdessä pihtiputaalaisen Taina Toikkasen kanssa. Keskustelussa nousi vahvasti esiin se huoli, jota moni paikkakunnalla nyt kantaa: mitä tapahtuu, kun tutut ja tärkeät palvelut viedään kauemmas ihmisistä?

Pihtiputaan vuodeosaston potilaita siirretään 16.4. alkaen Viitasaarelle, Saarijärvelle, Äänekoskelle ja mahdollisesti vielä kauemmaskin. Paperilla kyse voi näyttää järjestelyltä. Ihmisten arjessa kyse on kuitenkin paljon suuremmasta asiasta.

Kyse on siitä, miten huonokuntoinen vuodepotilas jaksaa siirron. Kyse on siitä, miten palliatiivisessa hoidossa olevan ihmisen läheiset pääsevät olemaan mukana, kun välimatkat kasvavat. Kyse on siitä, voiko omainen työpäivän jälkeen enää lähteä katsomaan läheistään toiseen kuntaan. Saattohoidossa ja elämän herkimmissä hetkissä läheisten läsnäolo ei ole ylimääräinen lisä. Se on osa ihmisarvoista hoitoa.

Kyse on myös työntekijöistä. Kun noin 30 ihmisen viimeinen työpäivä Pihtiputaalla on 17.4. ja seuraavana maanantaina työpaikka voi olla Jyväskylän sairaala Novassa, muutos on valtava. Se ei ole vain työmatkan pitenemistä. Se on epävarmuutta, kuormitusta ja kysymys siitä, kuinka moni lopulta pystyy tai haluaa jatkaa.

Myös hammashoitopalvelujen siirtyminen Viitasaarelle näkyy ihmisten arjessa. Se tarkoittaa poissaoloja töistä, järjestelyjä lapsiperheissä ja lisää katkoksia koululaisten vanhempien päiviin. Nämä eivät ole pieniä sivuvaikutuksia, vaan osa muutoksen todellista hintaa.

Siksi on syytä kysyä: onko tästä muutoksesta tehty oikea kokonaiskustannusarvio? Onko laskettu mukaan omaisten matkat, työntekijöiden lisääntyvät työmatkat ja matka-aika, kasvavat kuljetuskustannukset tai muutoksen hiilijalanjälki? Vai katsotaanko vain yhtä kohtaa budjetissa ja suljetaan silmät siltä, mitä tapahtuu muualla?

Minun mielestäni hyvinvointialueen päätöksenteossa ei saa katsoa vain lyhyen aikavälin säästöä. On katsottava myös inhimillisiä vaikutuksia, alueen pitovoimaa ja sitä, mitä tällaiset päätökset tekevät luottamukselle.

Tilanne on herättänyt myös pelkoa. Siksi tarvitsemme nyt ennen kaikkea tietoa ja turvaa asukkaille. On tärkeää, että ihmisille kerrotaan selkeästi, miten palvelut jatkossa toimivat ja mistä apua saa. Epävarmuus ei saa jäädä elämään.

Tarvitsemme myös tiivistä yhteistyötä kunnan, hyvinvointialueen ja maakuntaliiton kesken. Ratkaisuja ei synny siiloissa, vaan yhdessä tekemällä.

Keskustelussa on noussut esiin myös ajatus siitä, pitäisikö Pihtiputaan vaihtaa hyvinvointialuetta ja samalla maakuntaa. Tätä ei saa päästää tilanteeksi, jossa se näyttäytyy parhaana tai ainoana vaihtoehtona. On hyvä tiedostaa, että kaikki hyvinvointialueet kamppailevat talouden kanssa ja joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Aina ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella.

Tilannetta ei ehkä enää saada täysin peruttua, mutta suuntaa voidaan yhä korjata. Pihtiputaalle tarvitaan tehostetun palveluasumisen yksikkö. Samalla meidän on rakennettava uusia ratkaisuja:

• vahva kotisairaalamalli Pihtiputaalle (satelliitti)
• etäseuranta ja digipalvelut, jotta lääkäri on saavutettavissa myös kotona
• välimuotoiset hoivapaikat, joissa yhdistyvät asuminen ja sairaanhoito

Tavoiteteen tulee olla selkeä: hoito takaisin lähemmäs ihmistä, vaikka rakenne muuttuu.

Pihtiputaan tilanne on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Siksi on ymmärrettävää, että paikkakunnalla järjestetään 16.4. mielenilmaisu tätä lakkautusta vastaan. Se kertoo siitä, että ihmiset eivät ole välinpitämättömiä vaan  he välittävät.

Ja juuri siksi asukkaiden ääni on kuultava. Kysymys ei ole vain siitä, mitä menetämme, vaan myös  siitä, mitä rakennamme tilalle.

Tutkimustoiminta ei ole kuluerä, vaan hyvinvoinnin paras investointi

Keski-Suomen hyvinvointialueella keskustellaan säästöistä ja palveluverkon karsimisesta ja arviointiryhmä antaa ohjeita tutkia kustannuksia ja palveluiden vaikuttavuutta. Samalla jää liian vähälle huomiolle yksi tärkeä ja ratkaiseva kysymys: miten varmistamme, että palvelut ovat vaikuttavia, eivät vain halvimpia? Ratkaisut tähän on löydettävissä  tutkimuksesta, kehittämisestä ja osaamisesta.

Kyse ei ole valinnaisesta toiminnasta, vaan lakisääteisestä tehtävästä. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain 32 § velvoittaa hyvinvointialueet vastaamaan koulutus-, tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnasta sekä tekemään yhteistyötä kuntien ja tutkimusorganisaatioiden kanssa. Tutkimus ei siten ole ylimääräinen menoerä, vaan osa hyvinvointialueen ydintehtävää. Silti TKI-toiminta nähdään liian usein kuluna, josta voidaan leikata.

Keski-Suomessa on poikkeuksellisen vahva pohja tutkimukselle ja kehittämiselle. HYVAKSin henkilöstö on julkaissut viime vuosina satoja tieteellisiä tutkimuksia ja kouluttanut uusia ammattilaisia. Tämä työ näkyy parempina palveluina, sujuvampina hoitoketjuina ja pitkällä aikavälillä pienempinä kustannuksina.

Sen pitäisi näkyä myös suoraan rahana. Arvion mukaan HYVAKS olisi voinut saada arvion mukaan 1-2 miljoonaa euroa tuloksellisuusrahoitusta tutkimus- ja koulutustoiminnan perusteella viime vuosina, mutta tuloksellisuusrahoituksen tulot tältä osin eivät ole ohjautuneet jostain syystä Keski-Suomeen. Kyse ei siis ole vain kehittämisestä, vaan myös rahoitusmahdollisuudesta.

Tutkimus- ja koulutustoiminnan kustannukset on tunnistettava ja niistä on saatava korvaus realistisesti. TKI-toiminta on nostettava yhdeksi strategiseksi kärjeksi, ei säästökohteeksi. Lisäksi tuloksellisuusrahoituksen mahdollisuudet on hyödynnettävä täysimääräisesti.