Äänekoskella ollaan parhaillaan päivittämässä kaupunkistrategiaa. Tämä hetki on siksi tärkeä – sillä nyt ratkaistaan, millaiseksi Äänekoski kasvaa tulevina vuosina. Valtuutettuina olemme avainasemassa, ja meidän on oltava tarkkoina: strategia ei saa jäädä juhlapuheeksi tai pelkäksi paperiksi, vaan sen on muututtava teoiksi.
Äänekosken tulevaisuus ei rakennu pöytäkirjoissa, vaan arjen valinnoissa. Suurin haasteemme ei ole suunnitelmien puute – vaan kyky tunnistaa tosiasiat. Maailma ympärillämme muuttuu nopeasti: talous, väestö, teknologia ja ilmasto haastavat meitä uudistumaan. Kuten aluetutkija Timo Aro on todennut: “Tärkein yksittäinen tekijä muutoksessa ovat ihmiset – heidän kauttaan muutokset joko etenevät tai eivät etene.”
Epävarmuutta on ilmassa. Työelämä on murroksessa. Yritysten jatkuvat yt-neuvottelut, irtisanomiset ja epävarmuus koskettavat jo monia äänekoskelaisia. Työn pysyvyys ei ole itsestäänselvyys, ja tulevaisuus huolettaa niin nuoria työntekijöitä kuin pitkän uran tehneitä ammattilaisia. Siksi meidän on vahvistettava elinvoimaa, tuettava yrittäjyyttä ja autettava ihmisiä löytämään uudenlaisia mahdollisuuksia muuttuvassa työelämässä.
Strategiatyön keskeinen lähtökohta on yhteinen tilannekuva – ymmärrys siitä, missä oikeasti olemme ja minne olemme menossa. Painopiste ei saa olla siinä, mitä sovitaan kokouksissa, vaan siinä, mitä aletaan tekemään.
Äänekosken taloudellinen toimintakyky rakentuu mielestäni vain viisaisiin valintoihin. Se voi tarkoittaa:
- uudenlaista yhteistyötä
- keskittymistä olennaiseen, ei kaikkeen mahdolliseen
- suunnittelua, joka kattaa toiminnan, henkilöstön, kiinteistöt ja investoinnit
- kumppanuuksia “boksin ulkopuolelta”
- resurssiviisautta – jokainen työtunti ja euro on käytettävä tarkoituksenmukaisesti.
Ehkä suurin sisäinen haaste on kuitenkin yhteistyö. Pystymmekö todella toimimaan yhdessä – luottamushenkilöt, viranhaltijat ja työntekijät? Pandemian jälkeinen aika ja työelämän epävarmuus osoittavat, että jyrkkiin vastakkainasetteluihin ei ole varaa. Nyt tarvitaan joustoa, kuuntelua ja yhteistä tahtoa.
Tulevaisuuden Äänekoski ei saa olla menneisyyden varjo, vaan rohkea, ihmisläheinen ja oppiva yhteisö. Kaupunki, jossa strategia ei jää paperille, vaan näkyy arjen teoissa – työpaikkoina, palveluina ja toivona paremmasta huomisesta.
Kuten Nalle Puh viisaasti sanoi: “Joskus pieninkin askel oikeaan suuntaan voi osoittautua elämäsi suurimmaksi.” Ja kuten Urho Kekkonen muistutti:“Aina on olemassa mahdollisuuksia, kunhan on tahtoa ja uskoa.”
Toivottavasti Äänekoskella on molempia.
“Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”
— brittihistorioitsija Oswald Spengler
Lähes kymmenisen vuotta sitten ostamani Ilkka Remeksen romaani Jäätävä helvetti herätteli vahvoja tunteita. Se oli jännittävä, mutta samalla pelottava tarina siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan peruspilarit romahtavat. Nyt, kun uutisissa puhutaan kyberuhista, sähkökatkoista, ilmatilaloukkauksista, drone uhkista tärkeiden infrojen yllä ja varautumisesta, huomaan ajattelevani, kuinka kaukonäköinen Remes olikaan.
Kirjassa Suomi joutuu keskelle kriisiä, jossa energiahyökkäys pysäyttää koko maan. Sähköt katkeavat, tietoliikenneverkot kaatuvat, kaupat ja pankit sulkeutuvat, ja kylmyys valtaa kodit. Se, mikä eilen tuntui fiktiolta, kuulostaa tänään pelottavan mahdolliselta.
Remes kirjoitti romaanin jo ennen kuin puhuttiin hybridiuhista tai energiaturvallisuudesta nykyisessä mittakaavassa. Hän näki, että moderni yhteiskunta on hauras – ja että sen todellinen heikkous ei ole tekninen, vaan inhimillinen. Kun sähkö loppuu ja luottamus katoaa, yhteiskunta horjuu hetkessä.
Turvallisuus on yhteinen asia
Remeksen viesti on selvä: turvallisuus ei ole viranomaisten yksinoikeus, vaan meidän kaikkien yhteinen tehtävä. Kriisissä ei auta odottaa apua muualta, vaan silloin mitataan yhteisön kyky pitää huolta toisistaan.
Tämä on sanoma, joka koskee myös meitä kaikkia ja etenkin meitä kotikaupungissani Äänekoskella. Olemme teollisuuskaupunki, jossa energia, infra ja logistiikka ovat arjen selkäranka. Samalla olemme riippuvaisia monista järjestelmistä, jotka voivat häiriintyä. Siksi meidän on syytä kysyä: kuinka hyvin olemme varautuneet – niin kotona, kouluissa, työpaikoilla kuin kaupungin tasolla?
Tiedämmekö, mitä tehdä pitkittyneen sähkökatkon aikana? Onko meillä kotona ruokaa ja vettä muutamaksi päiväksi? Ja ennen kaikkea – tunnemmeko toisemme niin, että apu ja tieto kulkevat, jos järjestelmät eivät toimi?
Meillä on Suomessa ja etenkin pienissä kunnissa yhteisöt – pidetään se sellaisena
Meillä on pienissä kunnissa ja esimerkiksi kotikunnassani Äänekoskella paljon vahvuuksia: yhteisöllisyyttä, talkoohenkeä ja rohkeutta tarttua toimeen. Ne ovat juuri niitä arvoja, jotka kriisissä ratkaisevat.
Luottamus naapuriin, ystävällinen sana kaupan kassalla ja valmius auttaa heikompaa voivat olla tärkeämpiä kuin mikään varavoimala.
Samalla on tärkeää, että myös kunnat ja sen eri toimijat jatkavat varautumisen kehittämistä.
Pelastustoimi, sosiaalipalvelut, koulut ja yritykset ovat osa samaa turvaverkkoa. Keskustelua turvallisuudesta ja huoltovarmuudesta on syytä käydä avoimesti – ei pelon, vaan viisauden kautta. Ei kuitenkaan sinisilmäisesti kaikkeen luottaen.
Remes kirjoitti tarinan, mutta todellisuuden kirjoitamme itse.
Jäätävä helvetti muistuttaa, että vahva yhteiskunta ei rakennu vain teknologian tai infrastruktuurin varaan – se rakentuu ihmisten välisestä luottamuksesta ja halusta kantaa vastuuta toisistaan.
Turvallisuus ei synny sattumalta. Se syntyy siitä, että pidämme toisistamme huolta – myös tänään, ei vasta kriisin tullen.
