Nyt kunta- ja aluevaalien aikaan puhutaan paljon arvoista ja hyvinvoinnista – mutta liian vähän siitä, millä nämä asiat rahoitetaan. Kuntien ja hyvinvointialueiden rahoitusratkaisut vaikuttavat suoraan siihen, onko lähipalveluja saatavilla myös Äänekoskella, Saarijärvellä tai muissa Keski-Suomen kunnissa. Ja silti tästä ei keskustella.
Joulukuussa julkaistu valtionosuusuudistuksen raportti siirrettiin yli vaalien ilman julkista keskustelua. Koelaskelmia ei ole julkaistu. Samalla virkamiestyönä valmisteltu hyvinvointialueiden rahoitusmallin uudistus pysyy piilossa. Miksi? Koska esitetyt ratkaisut ovat monelle alueelle – kuten Keski-Suomeen – yksinkertaisesti epäoikeudenmukaisia.
Raportti suosii kasvukeskuksia, vaikka todetaan, että väestön vähenemä kasvattaa kustannuksia enemmän kuin kasvu. Tämä logiikka lyö kasvoille niitä seutuja, jotka jo nyt kamppailevat hoitojonojen, henkilöstöpulan ja heikon veropohjan kanssa. Etätyö, vapaa-ajan asuminen ja alueellinen erityisyys jäävät huomiotta – vaikka ne ovat tätä päivää.
Keski-Suomen hyvinvointialueen alijäämä ja kuntien velkapaineet eivät ole pelkkä talouskysymys – ne ovat kysymys arjen turvallisuudesta, tasapuolisesta kohtelusta ja toivosta. Tarvitsemme kokonaisvaltaisen, parlamentaarisesti valmistellun rahoitusuudistuksen, joka huomioi oikeudenmukaisesti koko Suomen – ei vain kasvukeskuksia.
Ehdokkaana nostan tämän keskusteluun.
Kysyn suoraan: missä ovat reilun aluepolitiikan puolustajat? Ja ennen kaikkea – missä ovat ne, jotka uskaltavat sanoa, että myös Keski-Suomella on oikeus tulevaisuuteen?
Tämän me ansaitsemme. Äänekoskella. Keski-Suomessa. Koko Suomessa.
Leila Lindell
Maakuntaneuvos,
Kirjoittaja on alue- ja kuntavaaliehdokas, Äänekoski
Työelämässä ja politiikassa puhutaan paljon pelisäännöistä. Mutta kuinka usein niitä oikeasti noudatetaan? Entä kuinka usein katsotaan vain sivusta, kun joku käyttäytyy epäasiallisesti?
Moni meistä tunnistaa tilanteet, joissa sanotaan jotain sopimatonta, toista vähätellään tai ivataan. Ja silti… kukaan ei sano mitään. Katse käännetään muualle. Toivotaan, että joku muu puuttuu. Ja jos ei kukaan puutu, sellainen käytös alkaa hiljalleen normalisoitua.
Erityisen huolestuttavaa tämä on politiikassa. Julkisessa keskustelussa on paljon kovia sanoja, mutta myös puolueiden sisällä tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Ihmisiä maalitetaan, mitätöidään ja jätetään yksin, vaikka juuri yhteinen tekeminen on politiikan perusta.
Politiikka on pohjimmiltaan yhteisistä asioista huolehtimista. Se vaatii luottamusta, yhteistyötä ja kunnioitusta – ei itsekkyyttä tai pelin pelaamista toisten kustannuksella. On vaikea rakentaa yhteistä hyvää, jos samalla murennetaan toisten rohkeutta ja motivaatiota osallistua.
Hyvä johtaminen, myös politiikassa, perustuu kuuntelemiseen ja yhteistyöhön. Henkilöstön ja operatiivisen johdon sekä päättäjien välinen vuorovaikutus on avain toimivaan arkeen ja päätöksentekoon. Sama pätee puolueiden ja luottamushenkilöiden toimintaan: ketään ei tule ohittaa, eikä kenenkään ääntä saa vähätellä.
Minua surettaa se, miten helposti unohdetaan, että politiikka on yhteispeliä – ei yksilösuorittamista. Kukaan ei pärjää yksin, eikä kukaan saisi jäädä yksin. Kuten valmentaja Jukka Jalonen on sanonut: joukkue menestyy vain, jos jokainen tietää roolinsa ja tuntee olevansa tärkeä.
Tämä pätee politiikassakin. Ei riitä, että on muutama osaava tyyppi. Tarvitaan yhteinen suunta, luottamus ja arvostusta toisia kohtaan – myös silloin, kun ollaan eri mieltä. Ei mielipiteitä tarvitse aina kunnioittaa, mutta ihmistä kyllä.
Olisiko jo aika ottaa vastuu – paitsi omasta toiminnastamme, myös siitä, millaisen kulttuurin annamme kasvaa ympärillemme?
